Kokeilemassa Novellikoukkua

Olin mukana ensimmäisessä tänä syksynä järjestettävässä Novellikoukussa Salon pääkirjastossa. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun osallistuin tapahtumaan. En edes muista, milloin kuulin ensimmäistä kertaa Novellikoukusta, mutta siitä on ainakin jo useampi vuosi aikaa. En vain koskaan saanut lähdettyä tapahtumaan, aina oli muka jotakin muuta ja lopulta vain unohdin koko asian, vuosiksi. Nyt viimein sain lähdettyä mukaan.

Alkuun minua vähän jännitti. Pääkirjasto on minulle kuitenkin entuudestaan tuttu paikka, ja osasin jo arvata, missä Novellikoukku mahdetaan järjestää. Tulin hyvissä ajoin jo paikalle ja istuuduin mukavaan nojatuoliin. Levittelin kassini ja laukkuni, ja kaivoin käsityöni esiin. Katselin ympärilleni ja huomasin monen muun myös saapuneen jo paikalle. Heidän innokas keskustelunsa sai minut hymyilemään. He olivat saattaneet käydä täällä jo vuosia.

Novellikoukku.

En ole erityisen taitava tekemään käsitöitä. Olen vuosien varrella neulonut ja virkannut, mutta työni ovat olleet lähinnä melko tavallisia pipoja, kaulahuiveja ja lapasia. Tälläkin kertaa minulla oli mukanani juuri aloittamani kaulahuivi, josta ajattelin tehdä niin pitkän, että siitä riittäisi huivin lisäksi myös hupuksi. Saa nähdä, miten käy. Joskus käsityöni tuppaavat olemaan valmiita vasta seuraavan vuoden talvella, tai sopivasti kevään juuri saapuessa.

Novellien aika

Kirjastotyöntekijä esitteli illan kaksi lukijaa ja nopean kirjan ja kirjailijan esittelyn jälkeen, pääsimme kuuntelemaan itse novelleja. Odotin niitä innolla, muuta alkuun niiden kuuntelu tuntui kuitenkin hieman hankalalta. En ole koskaan kuunnellut äänikirjoja, joten ajatus siitä, etten nähnyt kuulemaani tekstiä, tuntui jopa vieraalta ja kummalliselta.

Alkuun ajatukseni tuntuivat hieman harhailevankin, sillä vaikkei käsityöni ollut mitenkään erityisen hankala (itse asiassa se oli hyvinkin helppo), minun piti hieman keskittyä ensin sen tekemiseen. Huomasin kuitenkin, että mitä pidemmälle novelli eteni, sen enemmän huomasin kiinnittäneeni siihen huomiota. Pystyin hyvin keskittymään kahteen asiaan, kuunteluun ja neulomiseen, yhtä aikaa, vaikka olinkin hieman epäillyt, miten tulisin siinä onnistumaan.

Novelli ujosta miehestä

Novellikoukussa luettiin sen illan aikana kaiken kaikkiaan noin kymmenen novellia. Ne olivat eri mittaisia, osa kesti vain muutaman minuutin lukea ja osa vei aikaa noin 20 minuuttia. Tarinat olivat melko arkisia, osa hieman surullisiakin. Yksi novelli jäi kuitenkin erityisesti mieleeni.

Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010) oli yksi kirjoista, josta novelleja luettiin. Yksi näistä novelleista, jonka nimeä en valitettavasti kirjoittanut ylös, kertoi ujosta miehestä ja siitä, miten hän koki ympärillään olevat muut ihmiset ja miten hän selviytyi sosiaalisista tilanteista heidän kanssaan.

Tarinan loppupuolella mies ajatteli kaikkia pelkäämiään ihmisiä ja halusi sanoa heille vain yhden asian: haistakaa v*ttu. Kohta tarinassa oli hieman yllättävä ja kuulin salissa vaimeita naurun hörähdyksiä. Ilmaisu oli mielestäni turhan karkea, mutta ymmärsin kuitenkin tarinan miestä ja hänen kokemaansa turhautumistaan omasta ujoudestaan.

Itsekin ujona ihmisenä tekisi mieli olla vain välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista itseään kohtaan. Vaikka sen tietääkin, että loppujen lopuksi hyvin harva tuntematon ihminen kiinnittää meihin edes niin paljon huomiota, kuin itse ajattelemme. En menisi kuitenkaan haistattelemaan kenellekään ja ajatus itsessään hieman huvittaakin minua. Pärjään kyllä omien tunteideni kanssa, vaikka ne eivät aina mukavalta tuntuisikaan.

Lukeminen ja neulominen rentouttavat ja rauhoittavat mieltä

Neulominen ja lukeminen ovat molemmat minulle rentouttavaa puuhaa. Lukemisessa pääsen karkuun omia ajatuksiani ja ympäröivää elämääni. Neulominen on taas minulle aikaa ajatella ja pohtia eri asioita, milloin mitäkin. Siksi alkuun varmaan tuntuikin vaikealta kuvitella yhdistävänsä nämä kaksi eri harrastusta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten välillä uppouduin noihin kahteen eri puuhaan. Kuuntelin ja neuloin, ja tarina vain jatkui, vaikka käsityöllä siirryin riviltä toiselle. Jossain kohtaa yllätyksekseni huomasin, että novelli jo loppuikin. Onneksi ei tarvinnut odottaa kauaa, ennen kuin seuraava alkoi.

Kokonaisuudessaan tunti ja 45 minuuttia tuntui kuitenkin hieman liian pitkältä ajalta minulle. Ehkä en ole vain tottunut siihen, sillä itse en lue tai tee käsitöitä kuin ehkä tunnin kerrallaan. Mutta en pitänyt sitä kuitenkaan huonona asiana. Se opetti minua harjaannuttamaan keskittymistäni ja ehkä samalla myös istumalihaksiani.

Novellikoukku kotona?

Ehkä voisin joku päivä kokeilla samaa kotonani: kuunnella äänikirjaa ja neuloa samalla. En osaa edes ajatella kotona kuuntelevani äänikirjaa, ehkä olen vain niin tottunut siihen, että haluan pitää fyysistä kirjaa käsissäni ja nähdä lukemani. Ja neuloessani keskittyä vain omiin ajatuksiini.

Kotona ei kuitenkaan koe sitä, mitä Novellikoukussa kokee paikan päällä: yhdessäoloa. Vaikkei puhuisikaan kenellekään koko sinä aikana, ihmiset ovat silti yhdessä ja kokevat tämän yhdessä. Oli se naurua tai ihmetystä, toisten ihmisten läsnäolo ja reaktioiden kuuleminen luo jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota emme yksin kotona saa. Ja se on minusta itsessään arvokasta.

Huomenna menen mielelläni uudestaan Novellikoukkuun ja katson, mitä ajatuksia se sillä kertaa minussa herättää.


Oletko käynyt Novellikoukussa?
Tai kuunteletko kotona äänikirjoja samalla kun neulot?