Seikkailua saarilla ja sanoilla: Maameren tarinat 1-3

Fantasiatrilogia Maameren tarinat 1-3 (WSOY, 2002) kertoo nuoren Varpushaukan kasvun nuoresta pojasta aikuiseksi, mahtavaksi maagiksi, jolla on suuri vaikutus Maameren saarivaltion kohtalossa. Jokaisessa kirjassa tarinaa vie eteenpäin eri päähenkilö, mutta tarinat kietoutuvat toisiinsa luoden yhtenäisen kokonaisuuden.

Kolme tarinaa yksissä kansissa

Ensimmäisessä osassa Maameren velho Varpushaukaksi kutsuttu nuori poika, tosinimeltään Ged, omaa lahjakkuutta magiaan ja pääsee opiskelemaan taikuutta Rokeen, velhojen saarelle. Oppimisesta innostunut nuorukainen innostuu liikaa esittelemään omia taitojaan ja päästää vahingossa irti varjon, joka tulee vainoamaan häntä ja viemään hänet matkalle maailman ääriin.

”Pitkään pitivät takaa-ajettava ja metsästäjä yllä hurjaa, vinhaa vauhtiaan ja päivä pimeni nopeasti. Ged tiesi, että viimeisten tuntien mahtavalla vauhdilla hän oli varmasti jo jättänyt Gontin taakseen, ennättänyt etelään Spevyn ja Torhevenin liepeille, kenties jo niiden ohikin avoimille Rajavesille. Hän ei tiennyt. Eikä hän välittänytkään tietää.”

- Maameren velho

Trilogian toisessa osassa Atuanin Holvihaudat päähenkilönä on Tenar, Nimettömien nuori ylipapitar. Tenar on saanut nuoresta asti tiukan koulutuksen tähän vastuulliseen tehtävään ja on ainoa, jonka on sallittua kulkea holvihautojen pimeässä labyrintissä. Niinpä hän on myös ainoa, joka pystyy johdattamaan Varpushaukan Erreth-Akben renkaan luokse.

Viimeisessä osassa Kaukaisin ranta esitellään Arren, Enladin prinssi, joka tuo huonoja uutisia velhojen saarelle Rokelle. Taikuus on katoamassa maailmasta. Arren tutustuu Varpushaukkaan ja yhdessä he lähtevät selvittämään tätä erikoista ja jopa vaarallista ilmentymää. Matka saarelta saarelle vie heidät seikkailuun, jossa koko Maameren taikuus on heidän vastuullaan.

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1-3

Kirjan on kirjoittanut Ursula K. Le Guin, joka esitteli Maameren maailman ensimmäistä kertaa eräässä novellissaan muutamaa vuotta ennen ensimmäisen kirjan kirjoittamista. Le Guin on kirjoittanut trilogian vuosina 1968-1972, ja oli alun perinkin suunnitellut tarinasta kolmiosaisen. Vasta melkein 20 vuotta myöhemmin julkaistiin kirjasarjan neljäs osa Tehanu: Maameren tarinoiden päätösosa (1990) ja viimeinen osa Toinen tuuli (2001) julkaistiin 11 vuotta sen jälkeen.

Saarimaailma ja sanataikuutta

Kirjan takakannessa jo kerrotaan kirjan kuuluvan fantasiakirjallisuuden ehdottomiin huippuihin ja sitä verrataan muihin klassikoihin kuten J. R. R. Tolkienin Taruun Sormusten Herrasta ja C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin. Odotukset kirjaa kohtaa tietenkin nousevat, mutta yritän olla antamatta niille ainakaan liikaa painoarvoa. Ja antaa vain tarinan viedä.

Kirjan luoma maailma on erilainen ja mieleenpainuva. Jo kansien sisäpuolella esitelty kartta kertoo laajasta saarimaailmasta, jossa isommista ja hyvinkin pienistä saarista muodostuu yksi laaja kokonaisuus. Tarinoissa liikutaankin hyvin paljon paikasta toiseen, mutta kartan avulla seikkailuja on helppo seurata mukana. Jokaisessa paikassa asuu omanlaisensa kansa, jotka loivat tarinaan eloisuutta ja ihmeteltävääkin.

Velhojen saari Roke ja sen velhokoulu olivat kiinnostavia. Koulusta osattiin luoda arvoituksellinen ja taianomainen, varsinkin sen keskellä sijaitsevasta aukiosta suihkulähteineen. Pidin myös siitä, että koulussa oli eri arkkimaageja, joilla oli jokaisella oma erikoisalansa, kuten Portinvartija, Yrttimestari ja Muuttajamestari, joiden nimistäkin pystyi jo päättelemään, minkä alan mestareita he olivat.

Tarinan maagisuus perustui sanoihin ja tosinimiin, vanhaan kieleen, jota enää vain lohikäärmeet puhuivat. Taitava maagi pystyi hallitsemaan sääilmiöitä, esineitä ja eläimiä käyttämällä niiden tosinimiä, mutta sanojen vastuun lisäksi niissä piili myös vaara. Taikoja sai käyttää vain tarkoin ja harkitusti. Myös jokaisella maagilla oli oma tosinimensä, joka oli tarkoin varjeltu salaisuus. Vain todellinen ystävä tiesi maagin tosinimen, eikä koskaan käyttänyt sitä muiden kuullen. Tosinimeäsi voitiin nimittäin käyttää sinua vastaakin.

Henkilöhahmot harmittavat

Tarina eteni sinällään ihan mukavasti, mutta huomasin välillä ajatuksieni harhailevan muualle. En tiedä, etenikö teksti vain liian hitaasti tai oliko kirjoitustapa sellainen, joka ei ollut mieleeni. Joka tapauksessa minulla oli hieman vaikeuksia kiinnittyä tarinaan. Ehkä yksi syy siihen olivat myös henkilöhahmot.

Henkilöhahmoihin oli jostain syystä vaikea saada otetta. Varpushaukka oli toki nuori, mutta hyvin epäileväinen ja nuoreksi pojaksi jopa kyyninen muita ihmisiä kohtaan. Kaikissa muissa oli hänen silmissään jotain pahankurista, ja erityisesti häntä itseään kohtaan. Voisin ymmärtää tämän suhtautumisen, jos tarinassa olisi esitelty Varpushaukan esimerkiksi vaikea lapsuus, jossa luotettavia ihmissuhteita ei ollut päässyt syntymään. Tätä ei kuitenkaan selitetty tarinassa millään tavalla.

Ehkä myös ylpeys ja jopa toisten ihmisten epäkunnioitus paistoi sekä Varpushaukassa että Tenarissa. He olivat kumpikin saavuttaneet asemansa, toinen poikkeukselliset vahvat maagin lahjansa ja toinen ylipapittaren roolinsa, ehkä liian helposti. Ehkä se teki näistä kahdesta hahmosta jotenkin liian itsevarmoja. Olisin toivonut hahmoihin muutenkin lisää syvyyttä ja sitä jotain, joka saa toivomaan, että hahmolle käy lopussa hyvin. Nyt en oikein saanut sitä tunnetta, ja se harmitti.

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että luin trilogian. Se antoi omanlaisensa maailman, joka oli erilainen ja mielenkiintoinen. Ymmärrän, että se on ollut ilmestyessään 60- ja 70-luvun taitteessa varmasti oman aikansa menestys, mutta en vain saanut siitä ihan niin paljon irti kuin olisin toivonut. Ehkä kirjasarjan neljäs ja viides osa antavat tarinaan jotain enemmän, jos joskus tulen ne lukemaan.

Oletko lukenut jonkun osan Maameren tarinoista?

Haittaako sinua, jos henkilöhahmoihin ei saa tarttumapintaa, vai seuraatko mielelläsi vain juonta?