Sanojen Salo, sanataiteen ja runouden festivaali 2025

Sanojen Salo on Salossa järjestettävä sanataiteen ja runouden festivaali, johon törmäsin oikeastaan ihan vain sattumalta. Selailin Salon kaupungin tapahtumakalenteria ja tämä festivaali iski silmääni. En tiedä, järjestetäänkö festivaali ensimmäistä kertaa, sillä en muista koskaan ainakaan kuulleeni siitä aikaisemmin. Mistään isosta tapahtumasta ei tosin olekaan kyse.

Sanojen Salo -festivaali toteutui yli viikon kestävänä aikana, alkaen lauantaista 8.11.2025 ja päättyen sunnuntaina 16.11.2025. Ohjelmaa oli järjestetty jokaiselle päivälle, lähinnä yksi ohjelma per päivä. Ohjelmat olivat keskittyneet Kulttuuritalo Villiin, mutta joitain tapahtumia järjestettiin muualla, kuten eri kirjastoissa, teatterissa tai ravintolassa. Ohjelmaa löytyi niin aikuisille kuin lapsillekin. Festivaalin järjestäjinä toimivat Pro Rantakivet ry ja Salon kulttuuripalvelut.

Festivaalin teemana oli leikkisyys ja kielen luova käyttö ”kieli keskellä leikkiä”. Jos oikein ohjelmalistaa selaillessani ymmärsin, sanataiteessa keskityttiin ennen kaikkea runouteen. Runouteen liittyviä ohjelmia oli niin runopajoista niiden esittämiseen open micissä kuin varsinaista runonlausuntaa, mutta myös niin, että runoja oli yhdistetty musiikkiin ja jopa teatteriin ja nukketeatteriin. Runoja esitettiin jopa rapmusiikin muodossa, ja vaikka en kyseistä musiikkityyliä juurikaan kuuntele, esiintyjälistassa Paleface pisti kuitenkin silmääni.

Tiistaina Salon teatteriin

Mieluisimmaksi ohjelmaksi itselleni muodostui kuitenkin tämä musiikin ja teatterin yhdistäminen runouteen, jota pääsin ihmettelemään Salon teatterin uusiin tiloihin. Tilat eivät varsinaisesti olleet uudet, vaan kyseessä on elokuvateatteri Jännän vanhat toimitilat. En kuitenkaan muistanut paikkaa kovinkaan hyvin, joten oli mukavaa päästä katsomaan niitäkin paikan päälle.

Salon teatterin hämyinen aula.

Suloiset talvipäivät olivat yhtä jäniksen turkkia (huh mikä nimi) oli näyttelijä Kaija Pakarisen, muusikko Tapani Rinteen ja ohjaaja Riku Saastamoisen muodostama esitys, joka perustui Sirkka Turkan runoihin. Luvassa oli lavarunoutta, ambientjazzia ja teatteria, joten ajatukseni ajautuivat jostain syystä luulemaan kyseessä olevan melko vauhdikaskin ohjelma. Toisin kuitenkin kävi.

Runouden, musiikin ja teatterin taikaa

Lava oli hyvin vähäeleisesti lavastettu, kirjoituspöytä ja sen tuoli, joitain pikkuesineitä kuten leluhevonen sekä tuoli ja nuottiteline muusikkoa varten. Esitys alkaa, muusikko istuu paikoilleen, näyttelijä kirjoituspöydän ääreen ja alkaa kirjoittaa pöydällä olevalla vanhalla kirjoituskoneella. Miten ihana ääni siitä syntyikään. Jotenkin niin vanhanaikainen, mutta niin autenttinen. Mielenkiintoinen tapa aloittaa koko esitys.

Esityksen aikana Pakarinen lausuu runoja vahvasti ja kuvailevasti. Ensimmäisessä runossa kirjoituskone näpyttää samalla, aivan kuin Pakarinen kirjoittaisi jollekin kirjettä ja lukisi kirjoittamaansa ääneen. Rinne aloittaa samaan aikaan soittaa saksofonistaan utuista ääntä, joka sopii hyvin tunnelmaan. Hän tekee taitavasti ensin yhtä ääntä, nauhoittaa sen ja alkaa soittaa päälle toista ääntä. Näin hän saa yhden miehen voimin rakennettua kokonaisen äänimaiseman.

Runot ovat tarinanomaisia, joihin näyttelijä tuo elävyyttä mukaan pienillä eleillään. Jotain rekvisiittaakin käytettiin, kuten mainitsemaani leluhevosta, mutta hyvin vähän ja harkitusti. Yksi runoista kertoi Hamletista ja hänen tarinastaan, kun hän oli vielä nuori poika. Tuntui, etten ihan ymmärtänyt tämän runon päälle, vaikka se mukava olikin ja hyvin esitetty. Ehkä sillä ei ollutkaan sen syvällisempää tarinaa, tai sitten minulta vain meni se ohi.

Rinteen kauniin saksofonisoolon jälkeen Pakarinen alkoi lausua runoja, jotka taas sykähdyttivät minua. Runot kertoivat luonnosta, sen kauneudesta, rakkaudesta ja siitä, miten elämään pitäisi suhtautua intohimolla. Rinteen eteerinen musiikki soi taustalla tuoden vaikuttavan elementin runoihin. Olen kuin osa mystistä maailmaa, taikaa, jonkinlaista meditaation kaltaista tilaa. Pidin esitystä lumoavana.

Kaija Pakarinen ja Tapani Rinne esiintyivät Salon teatterissa.

Esitys oli kaiken kaikkiaan loistava ja hyvin toteutettu. En edes tiedä, miksi olin kuvitellut alun perin jotain vauhdikkaampaa menoa, sillä esitys loisti mielessäni siinä vähäeleisyydessä ja rauhallisuudessa, mitä se tarjosi. Kaikki tuntui tarkkaan harkitulta: esineet, Pakarisen takin vaihdokset runojen vaihtuessa ja se, että välillä oli musiikkia ja välillä sai vain kuunnella runoja ilman minkäänlaisia taustaääniä. Tehokeinona hiljaisuus on joskus hyvinkin vaikuttavaa.

Ensi vuonna uudestaan?

Tuntui jotenkin hassulta, että tähänkin esitykseen oli vapaa pääsy, niin kuin taisi olla kaikkiin muihinkin yli viikon aikana tapahtuviin ohjelmiin. On hienoa, että Salossa järjestetään tämänkaltaisia tapahtumia, ja annetaan ihmisille hieno mahdollisuus tutustua sanataiteen maailmaan. Jotenkin minusta tuntuu, ettei tätä järjestetty ihan ensimmäistä kertaa, vaikka en ollutkaan tästä ennen kuullut. Mutta toivon ainakin, että tämä järjestettäisiin myös ensi vuonna uudestaan.

Oletko ollut katsonut esitystä, jossa runous yhdistetään johonkin muuhun taiteenlajiin?

Kiinnostaisiko sinua tämänkaltaiset tapahtumat?