Sanoja elämän sivuilla

Olen intoutunut suunnittelemaan. Miten paljonkin mietin asioita etukäteen, tarkistan ja otan selvää, lasken, punnitsen… Teen tätä jopa liiaksi asti. Kesä on jostain syystä, tai juurikin tästä syystä, poikkeus. En juurikaan aikatauluta sitä etukäteen. Kesä, eikä mitään tekemistä? Suunnittelemattomuudessa on se hyvä puoli, että voi nauttia enemmän hetkestä. Nauttia siitä tunteesta tai ajatuksesta, mikä milloinkin tulee mieleen, ja toimia sen mukaan. Eräs läheiseni on tässä omimmillaan, ja hänelle tuleekin usein yllättäviä ja mielenkiintoisia ideoita. Niitä sitten toteutamme tilanteen ja sään niin salliessa. Tämäkin kaunis maisema tuli vastaan hieman vahingossa, kun tutun lenkkireitin sijaan meninkin vähän matkaa toiseen suuntaan. Toki kaikkia toiveita tai haaveita kesän suhteen ei tule toteutetuksi, jos niitä ei etukäteen suunnittele. Jotkin tapahtumat ovat vain tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa. Nämä ovatkin minulle hieman hankalampia. Välillä haluaisin olla melkein joka paikassa muk...

Olen ollut nuorempana melko kilpailuhenkinen, mutta iän myötä kiinnostus kilpailuihin on vähentynyt. En voi silti kieltää tutustuneeni kirjoitusalan eri kilpailuihin, eritoten aloittelijoille suunnattuihin. Voisinko saada jotain irti kilpailuun osallistumisesta? Mahdollisesti jopa oppia jotain uutta? Runo-Kaarina -kilpailu esikoisrunoilijoille Olin kirjoittanut runoja jonkin verran, ennen kuin olin edes kuullut koko kilpailusta. Vaikka runoilu on minulle tärkeä keino ilmaista tunteitani, harmikseni huomasin viimeisestä runostani olevan turhan kauan aikaa. Nähdessäni kilpailun ajattelin, että nyt voisi olla sopiva aika jatkaa runojen parissa. Olihan tässä vielä muutama kuukausi aikaa osallistuakin. Runo-Kaarina -kilpailussa etsitään runokokoelmaa runoilijalta, joka ei ole koskaan aikaisemmin sellaista julkaissut. Palkintona olisi päästä kokemaan koko tuo julkaisuprosessi runokokoelman työstämisestä kansikuvan valintaan, ja lopputulosta pääsisi esittelemään syksyllä Turun kirjamessuilla...

Jokainen meistä on varmaan lapsuudessaan kuullut yhden jos toisenkin kauhutarinan. Jotkin niistä voivat olla etäisiä, jossain kaukana tapahtuneita mystisiä sattumia tai jopa kokonaan keksittyjä. Jotkin tarinoista voivat olla kuitenkin paikallisia. Niin minunkin lapsuudessani oli. Kaupunkilegendasta todelliseksi kauhuksi Ohiajava myrkynvihreä pakettiauto, jonka maalipinta oli jo kulunut eikä muutamalta lommoltakaan ole voitu välttyä. Vanha mies ja nainen ajavat autoa pimenneillä teillä vaimeiden katulamppujen valossa. Houkuttelevat lapsia makeisilla kyytiin, astumaan auton perään. Ja sitten vanhukset vievät lapset mennessään. Tämä kauhutarina oli minun lapsuudestani. Minun on kuitenkin vaikea uskoa sen paikkansapitävyyttä. Todennäköisesti kyseessä on vain kaksi vanhusta, jotka tykkäävät ajaa vanhalla ränsistyneellä autollaan mukavassa illan ruuhkattomuudessa. Olen nähnyt tuon auton kaksi kertaa. En voi silti kieltää, etteikö sen näkeminen saanut kylmiä väreitä kulkemaan selkääni pitkin....