Suomalaista kansantarustoa tarinana: Ikimetsien sydänmailla

Suomalaista kansantarustoa ja mytologiaa yhdistettynä historiaan 1400-luvun Suomen metsissä. Haltijoita, tietäjiä, vanhoja tapoja ja perinteitä. Olin kerta kaikkisen kiinnostunut, kun minulle ehdotettiin tämän kirjan lukemista. Jostain syystä en ollut kuullutkaan tästä aikaisemmin, mutta nyt oli hyvä tilaisuus korjata tilanne.

Kirjasarjan ensimmäinen osa

Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) on Mikko Kamulan esikoisromaani ja Metsän kansa -kirjasarjan ensimmäinen osa. Kamulalla onkin vankka osaaminen historiasta kansanperinteen tutkijana ja harrastajana. Hän on opiskellut folkloristiikkaa, kansantiedettä ja historiaa Turun yliopistossa sekä työskennellyt kulttuuriperinnön parissa.

Metsän kansa -kirjasarja on sekoitus historiankirjoitusta ja fantasiakirjallisuutta. Olikin jännittävää lukea, miten juuri suomalainen mytologia taipuu fantasiamaailmaan, jossa yleensä kaikki on kirjoittajan omaa keksintöä. Nyt asia oli toisin. Muita kirjasarjaan kuuluvia kirjoja ovat Iso härkä (2018), Tuonela (2019), Kalevan pojat (2022) ja viime vuonna ilmestynyt Pohjolan neito (2025).

Perheen lapset kuljettavat tarinaa

Ikimetsien sydänmailla kertoo Juko Rautaparrasta ja häneen perheestään, joka on muuttanut Juvalta pohjoiseen erämaahan paetakseen veroja ja aloittaakseen uuden elämän Jukon uuden vaimon Matelin kanssa. Jukolla on edesmenneen vaimonsa kanssa kolme lasta, Heiska, Varpu ja Tenho, joista jokainen vie tarinaa kertojan roolissa eteenpäin. Lisäksi perheen kanssa asuu Jukon äiti Mallu-mummo.

Heiska on lapsista vanhin ja innokas oppimaan uutta. Hän haluaa osallistua erämiesten metsästysmatkaan ja pääsee vihdoin ensimmäistä kertaa mukaan. Tytär Varpu kaipaa pois metsän siimeksestä. Hän haluaisi päästä tapaamaan muita ikäisiään nuoria ja varsinkin tutustumaan samanikäisiin miehenalkuihin. Lapsista nuorin Tenho on taas utelias ja hyvin kiinnostunut taruolennoista. Hänellä on tuttavallisin suhde perheen haltijaan Mököön, johon muu perhe pitää kunnioitettavaa etäisyyttä.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Perheelle tapahtuu kummallisia tapauksia niin haltijoiden kuin muidenkin metsän taikaolentojen kanssa ja kahnausta aiheuttavat niin karjalaiset kuin lappalaisetkin. Välillä perhe selviytyy tilanteista hyvin, mutta aina he eivät ole yhtä onnekkaita. Kun Jukon ja Matelin vastasyntynyt Mielo-vauva katoaa, tarina lähtee vauhdikkaasti liikkeelle.

Tapahtumia tarinassa tuntuukin olevan niin paljon, että kirjan puolessa välissä huomaan miettineeni, että tarinassa ei taida varsinaista pääjuonta ollakaan. Tarina vain etenee tapahtumista seuraavaan, mutta siinä ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Aivan kuin vain seuraisin tavallisen 1400-luvulla eläneen perheen elämää sivusta, joskin tarina ei ole mitenkään tavallinen.

Kansantarustoa ja tietäjiä

Kamula on hyvin tarinassaan osannut yhdistää historiankirjoituksen ja tarinankerronnan. Hänen kuvailunsa perheen arjesta ja toimintatavoista tuntuu olevan kuin kevyt historiantunti, josta saa nauttia tarinan muodossa. Jotkut asiat olivat itsellenikin ennestään tuttuja, kuten entisajan sukset, joista toinen suksi on pidempi ja toinen lyhyempi, mutta paljon myös opin uutta.

Kansantaruston yhdistäminen tarinaan teki siitä vain entistä mielenkiintoisemman. Mitä haltijat ja menninkäiset tekivät, kuinka korkeasti arvostettu karhu olikaan. Mielestäni historiaa ja kansantaruja tuli sopivassa suhteessa toisiinsa ja mielellään seurasin, minne Rautaparran perheen lapset tulisivat omilla poluillaan kulkemaan. Pidin myös paljon lähiseudun tietäjästä Yörnin äijästä, joka vierailikin perheen luona useampaan kertaan.

”Varpun mielestä isä kuulosti kireältä, mikä ei toisaalta ollut ihme. Muinaisista ajoista asti suvun vainajille oli katettu köyrinä juhla-ateria ja lämmitetty sauna. Ensin elävät menivät saunomaan, jonka aikana vainajien henkien uskottiin käyvän sisällä aterioimassa. Sitten saunojat tulisivat sisälle nauttimaan ruoasta, ja kuolleet puolestaan menisivät saunaan. Oli ehdottoman tärkeää, ettei kukaan ollut väärään aikaan väärässä paikassa. – – Tenho vilkaisi taakseen, mutta käänsi sitten nopeasti päänsä takaisin.

”Näitkö sinä jotain?” Varpu kysyi.

”En ole varma. Näytti ihan siltä kuin oviaukossa oleva hirventalja olisi heilunut.” ”

- Ikimetsien sydänmailla

Ehkä hieman jäin miettimään sitä, kun kaikki oudot ja tarunomaiset tapahtumat tapahtuivat juuri näille perheen lapsille, että oliko siinä ehkä hieman liikaa toistoa? Ei siinä varsinaisesti ollut mitään vikaakaan, ja onhan kyseessä fiktio, mutta jossain kohtaa vain mietin, että mikä tekee Rautaparran perheestä niin erikoisen. Ehkä olisi ollut kiinnostavaa kuulla muillekin tapahtuvan erikoisia asioita, joista he sitten kertoisivat Rautaparran perheelle, ja jotain tällaista tarinassa hieman olikin.

Jäin myös miettimään kirjan nimeä Ikimetsien sydänmailla. Se ei kertonut minulle oikein mitään ennen kirjan lukemista eikä kirjan lukemisen jälkeen. Ymmärrän, että se on tavallaan näiden kaikkien tapahtumien tapahtumapaikka ja sen tarkoitus on varmaan vain kuvata sitä. Onhan sanapari myös kauniin kuuloinen. Ehkä se kuvastaakin niin hyvin sitä, ettei kirjassa ollut yhtä suurta seikkailua vaan monta pienempää tapahtumaa, joten kirjan nimi juurikin kuvailee, mitä ikimetsien uumenissa voikaan tapahtua.

Mielelläni tulen lukemaan kirjasarjan seuraavankin osan. Kirjat taitavat kaikki olla aika paksuja, tämäkin oli 680 sivua, joten lukemista riittää. Kamulalla on varmasti vielä paljon mielenkiintoisia kansantaruja kerrottavanaan ja on minusta hienoa, että hän on voinut saattaa sen näinkin mielenkiintoiseen ja jännittävään muotoon.

Oletko lukenut Metsän kansa -kirjasarjaa?

Kiinnostavatko suomalaiset kansantarut sinua?