Marko Hautala: Itsevalaisevat

Psykologista jännitystä ja jopa kauhua aikuisten ja nuorten niin erilaisten maailmojen välillä. Kun toiset yrittävät kulkea pimeydestä kohti valoa, niin toiset pyrkivät valon avulla löytää pimeyteen. Mielenkiinnolla tartuin tähän Tiiliskivi-palkinnon voittaneeseen kirjaan, joka luo jännittävän tarinan näiden asioiden välille.

Tarinat kohtaavat odottamattomalla tavalla

Itsevalaisevat (Tammi, 2008) kirjan tarina alkaa Eliaksesta, perheenisästä, joka on palaamassa autolla kotiinsa juuri jättämänsä rakastajattarensa luota. Sateisessa risteyksessä odottaessaan valojen vaihtumista Elias huomaa tutun sadetakin. Se on samanlainen kuin hänen tyttärellään Iiriksellä. Mutta kuka tuo vanha mies hänen rinnallaan on? Ja miksi miehen kasvot näyttävät hupun alla jotenkin kummallisilta? Elias ei saa näkemäänsä mielestään. Varsinkaan sen jälkeen kun selviää, että hänen tyttärensä on kadonnut.

”Maailma ympärillä oli paikoillaan, jähmettynyt kuin valokuva, välinpitämätön. Se jatkoi aivotonta kulkuaan, ei uhrannut aikaansa kadonneille pienille tytöille ja näiden sadetakeille.

Elias huusi puhelimeen, kunnes maailman välinpitämättömyys vei voimat. Käsistä katosi tunto ja puhelin valui sormien läpi. Kädet, joilla saattoi määrätä ihmisiä toisella puolella maailmaa, olivat tunnottomat. Ne eivät kyenneet taikomaan Iiristä tähän.”

- Itsevalaisevat

Tarinan toinen kertoja on terapeutti Maaria, joka saa uudeksi asiakkaakseen kuoreensa vetäytyneen nuoren pojan Maunun. Pojasta ei juurikaan saa puhetta irti, mutta hänen kasvanut väkivaltaisuutensa on tuonut hänet Maarian vastaanotolle. Maaria haluaa palavasti selvittää, mistä pojan tapauksessa on kyse. Mutta Maunun ongelmien lisäksi Maarialla on omassakin elämässään haasteensa. Elias on vasta vähän aikaa sitten jättänyt hänet.

”Maaria teki työnsä, mutta tunsi syyllisyyttä, ettei pystynyt parempaan. Huonoa omatuntoaan saattoi paikata vain ajattelemalla, että kirurgitkin leikkasivat mieluummin potilaita, joilla oli toivoa.

Maaria uskoa, että Maunu Sallisenkin tapauksen taustalla oli vanhempien välinpitämättömyys, ehkä myös alkoholismia. Silti hänestä tuntui, että väkivaltaiseen käytökseen oli jokin tuoreempi syy. Ja kun perjantaiaamu koitti, Maaria oli mielissään siitä, että pääsi selvittämään sitä.”

- Itsevalaisevat

Kirjan tarinaa vievät eteenpäin niin Maunu, otteet Iiriksen päiväkirjasta kuin pari muutakin henkilöä. Vaihtuvat kertojat tuovat tarinaan toki oman näkökulmansa, mutta välillä mietin, oliko se aina tarpeellista. Silloin kun kertojat vievät tarinaa eteenpäin, voi kerrontatapa olla hyvinkin osuva. Mutta samojen tilanteiden läpikäyminen eri henkilöiden näkökulmasta tuntui minusta välillä hieman turhauttavalta.

Ehkä turhautumisessani kyse oli myös siitä, että kirjailija oli onnistunut aikaisemmin luomaan jännittävän kohtauksen, mutta sen jatkumista saikin odotella jonkin aikaa näiden vaihtuvien kertojien vuoksi. Oliko tämä onnistunutta jännitteen kasvattamista vai vain turhauttavaksi käyvää odottelua? Siitä voi olla montaa mieltä.

Nuorten ja aikuisten välinen pimeys

Kirja onnistuu käsittelemään aikuisten ja nuorten maailmojen eroja onnistuneesti. Aikuiset haluavat kovasti päästä kiinni nuorten maailmaan, johon nuoret eivät heitä halua. Lukuisista yrityksistä huolimatta vastassa on vain niskoittelua ja väliin jäävän pimeyden kasvamista. Silti aikuiset eivät suostu luovuttamaan. Onhan se nuorten omaksi parhaakseen.

Pimeyteen mennään myös arjen kaatumisen ja kulissien ylläpitämisen kautta. Arjen kaatuminen tulee sekä Eliaksen että Maarian tarinoissa hyvin esille. Kumpikin heistä yrittää omalla tavallaan pyristellä kohti valoa, vaikkakin heidät ongelmansa ovat tyystin erilaiset. Lapsen katoaminen, menneisyyden haasteet ja väkivallan uhka... Ja miten tätä kaikkea pystyy piilottelemaan muilta ihmisiltä.

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Yksi kirjassa usein toistuva symboli oli juurikin valo. Se tulee esiin niin tilanteiden ja tapahtumien kuin myös puhelimien, katuvalojen ja jopa kalojenkin muodossa. Onhan valo kirjan nimessäkin, Itsevalaisevat. Ehkä kirjailija haluaa ajatella, että jokainen meistä luo ympärilleen omanlaistaan valoa. Toisten valo vain saattaa olla kauhistuttavampaa kuin toisten.

Kirjailija työskennellyt psykiatrisessa sairaalassa

Itsevalaisevat on kirjoittanut Marko Hautala (s. 1973). Hän on työskennellyt jossain kohtaa elämässään hoitajana psykiatrisessa sairaalassa, enkä voinut olla miettimättä, liittyykö kirjan tapahtumat jollain tavalla johonkin hänen siellä kohtaamaansa tapaukseen. ”Totuus on tarua ihmeellisempää”, niin kuin sanotaan. Ehkä hän on napannut sieltä vain jonkin yksityiskohdan ja rakentanut tarinan sen päälle, tai ehkä kyse on jostain isommastakin kokonaisuudesta. Tätä olisi kiinnostavaa kysyä häneltä.

Pidin Hautalan tavasta kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kirja tulikin minun mittapuullani melko vauhdikkaasti luettua. Vilkaisin kirjastossa muitakin hänen kirjoittamiaan kirjoja ja käsiini osui kiinnostavan oloinen Kuokkamummo, josta oli tullut jo toinen osakin. Ehkä luen nämä myös jossain kohtaa.

Kokonaisuudessaan Itsevalaisevat oli viihdyttävää luettavaa ja kiinnostava katsaus suomalaiseen psykologiseen kauhuun. Pidin jännityksen sekoittumisesta tavalliseen arkeen luoden siihen välillä jopa yliluonnolliselta tuntuvia piirteitä. Välillä kirja sai minut jopa miettimään, mikä tässä onkaan totta ja mikä ei. Ja se onkin yksi asia, mistä juuri pidän kauhukirjallisuudessa.

Pidätkö kauhukirjallisuudesta?

Pidätkö siitä, että tarinassa on useampi kertoja?