Kohti epävarmuutta: Runo-Kaarina 2026

Olen ollut nuorempana melko kilpailuhenkinen, mutta iän myötä kiinnostus kilpailuihin on vähentynyt. En voi silti kieltää tutustuneeni kirjoitusalan eri kilpailuihin, eritoten aloittelijoille suunnattuihin. Voisinko saada jotain irti kilpailuun osallistumisesta? Mahdollisesti jopa oppia jotain uutta?

Runo-Kaarina -kilpailu esikoisrunoilijoille

Olin kirjoittanut runoja jonkin verran, ennen kuin olin edes kuullut koko kilpailusta. Vaikka runoilu on minulle tärkeä keino ilmaista tunteitani, harmikseni huomasin viimeisestä runostani olevan turhan kauan aikaa. Nähdessäni kilpailun ajattelin, että nyt voisi olla sopiva aika jatkaa runojen parissa. Olihan tässä vielä muutama kuukausi aikaa osallistuakin.

Runo-Kaarina -kilpailussa etsitään runokokoelmaa runoilijalta, joka ei ole koskaan aikaisemmin sellaista julkaissut. Palkintona olisi päästä kokemaan koko tuo julkaisuprosessi runokokoelman työstämisestä kansikuvan valintaan, ja lopputulosta pääsisi esittelemään syksyllä Turun kirjamessuilla. Ajatus kieltämättä houkutteli, ja sai aikaiseksi kirjoittamisen puuskan. Tässä kohtaa en tosin vielä edes kuvitellut, että olisin oikeasti osallistumassa kilpailuun.

Kilpailun viimeisen osallistumispäivän (11.2.2026) olin laittanut hyvissä ajoin ylös kalenteriini. Vaikka aikaa tuntui olevan runsaasti, tunsin kutkuttavaa jännitystä. Kuinka paljon saisin runoja kirjoitettua? Saisinko peräti kokonaisen runokokoelman valmiiksi päivämäärään mennessä?

Runoja, runoja, runoja

Vaikka Runo-Kaarina on tarkoitettu aloitteleville runoilijoille, heidän omilla nettisivuillaankin todetaan runokokoelmalta haettavan kuitenkin laatua. Moni edellisen vuoden voittaja on osallistunut kilpailuun useamman kerran ennen voittamistaan. Tieto tästä oli toki hieman lannistavaa. Mutta joskushan se ensimmäinenkin kerta täytyy olla.

Aikarajan päättyminen mielessäni kirjoitin innostuneena runojani. Kirjoitin niitä yhden selkeän teeman ympärille, mutta halusin silti luoda siihen monipuolisuutta. Halusin luoda yhtenäisen kokonaisuuden, joka oli kuitenkin jaettavissa omiin pienempiin osasiinsa. Samalla tavalla kuin olin huomannut lukemissani runokokoelmissa tyypillisesti olevan.

Sitten kirjoittamisintoni tyrehtyi. Ehkä aloin liikaa jännittää itse osallistumista. Tai sitä, olivatko runoni mielestäni tarpeeksi hyviä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa. En enää tässä kohtaa, kun runokokoelma alkoi olla miltei valmis. Niinpä yksinkertaisesti päätin, että osallistuisin kilpailuun joka tapauksessa. Olisi siis vain parasta jatkaa niiden runojen rustaamista.

Sain kirjoitettua kaiken kaikkiaan hieman reilu 80 runoa. Runo-Kaarinan omilla nettisivuilla suositus runokokoelman mitaksi on 60-80 runoa, joten pidin runojeni määrää tyydyttävänä. Karsinnan ja muutaman lisärunon kirjoittamisen jälkeen päädyin lopuksi reiluun 60:een runoon, jotka ajattelin kilpailuun lähettää.

Ajatuskin runojen oikeasti lähettämisestä tuntui kuitenkin liian jännittävältä. En uskonut runojeni olevan riittävän hyviä tai erikoisia. Tai ehkä ilmaisuni oli liian tavanomaista eikä niin kekseliästä kuin ainakin päässäni kuvittelin kaikilla muilla olevan. Mietin, miksi minua jännittää niin paljon.

Uskalla nojata epävarmuuteen

Olen joskus kuullut sanottavan, että aivomme yrittävät suojella meitä uusilta asioilta, koska ne kuvittelevat uusien asioiden voivan olla meille vaarallisia. Näin tietysti onkin ollut hyvä aikana, jolloin asuimme luolissa ja ulkona olevia vaaroja riitti. Nyt ei ole kuitenkaan kyse siitä. Kirjoituskilpailuun osallistuminen ei ole vaaraksi elämälleni, vaikka aivoni yrittäisivätkin kertoa minulle muuta.

Kun asia tuntuu epävarmalta, siihen kuuluisi kuulemma nojata. Ajatus tuntui omituiselta ja itsekin epäröin sitä alkuun. Mutta sitten ymmärsin, että jos nojaan tähän epävarmuuteen ja kokeilen rohkeasti jotain, mitä en ole koskaan aikaisemmin kokeillut, uhka ja mahdollinen ”vaara” katoavat. Aivot huomaavat, ettei tässä ollutkaan mitään pelättävää. Ja sen halusin aivoilleni opettaa.

Muistan vieläkin sen kutkuttavan tunteen, kun kirjekuori oli lähetystä vaille valmis.

Niinpä jätin aivojen varoitukset huomioimatta, ja osallistuin kilpailuun. Ehkä suurin ansio, jonka tulen tässä kirjoituskilpailussa kokemaan ei ole se korkea sijoitus, ei edes se kymmenen parhaimman joukkoon pääseminen, vaan omien epävarmuuksien ja jopa pelkojen voittaminen. Minä todella uskalsin osallistua.

Menestystä tärkeämpää oli mielestäni saada jotain aikaiseksi. Saada sitä pientä puhtia tekemiseen, jota olin kaivannutkin. En nimittäin usko, että olisin saanut kokonaista runokokoelmaa tehtyä valmiiksi ilman tätä kilpailua. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, minusta tuntuu, että suurin matka on tapahtunut minussa itsessäni. Kirjekuoren lähettämisen jälkeen olin vain helpottunut ja tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Miten minulle sitten kävi?

Koko kevään olen siis odotellut tulosta, olenko päässyt kilpailussa kymmenen parhaan joukkoon. Jokainen heistä saa sähköpostitse kutsun Runo-Kaarina -kilpailun voittajan julkistamistilaisuuteen kesäkuun alkupuolella. Ja tulos on tämä: en päässyt finaaliin.

Tulos tietenkin harmitti, mutta ymmärsin sen hyvin. Se oli merkki siitä, että työtä runojen saralla vielä riittäisi, jos haluaisin kilpailun kautta julkaista oman runokokoelmani. Eikä se työ minua edes haittaa, sillä runojen kirjoittamista tulisin joka tapauksessa jatkamaan.

Tuloksen saatua koin silti häpeää ja jopa hetkisen katumusta. Miksi minun piti johonkin kilpailuun mennä osallistumaan? Ikävät tunteet menivät kuitenkin nopeasti ohi, kun muistin, miten hyvilläni olin saadessani runokokoelman valmiiksi. Olen tyytyväinen, että uskalsin kokeilla tätä, vaikka menestystä ei siitä tullutkaan. Ehkä joku toinen kerta sitä voi tullakin.

Runo-Kaarinan voittaja selviää kesäkuun aikana. Onnittelut siis hänelle, kuka se tulee ikinä olemaan!

Oletko kiinnostunut kirjoituskilpailuista?

Oletko osallistunut joskus johonkin kilpailuun?