Joskus vain riittää, että kirjoittaa

Joskus kirjoittaessaan huomaa, ettei keksikään mitään aihetta kirjoittamiselle. Sanoja ei vain synny. Entä jos ei olekaan mitään sanottavaa? Ja onko se niin vakavaa?

Esitelmäni aihe: ei aihetta

Olin viettämässä lukion jälkeistä välivuotta Jyväskylän Alkio-opistolla ja kävin siellä ollessani puheviestinnän opintoja. Vaikka emme keskittyneet kurssilla sen nimenkään perusteella lainkaan kirjoittamiseen, muistan kurssilla pitäneeni puheen siitä, etten keksinyt mitään aihetta puheelleni.

Kurssilla kävimme läpi, minkälainen hyvä puhe on ja minkälainen puhe sopii eri tilanteisiin. Teimme erilaisia harjoituksia lyhyiden juhlapuheiden pitämisestä 10-15 minuuttia kestäviin esitelmiin. En ollut mielestäni hyvä puhuja enkä viihtynyt ihmisten edessä. Varsinkaan silloin, kun puheen harjoittelemiseen ei annettu liiemmin aikaa.

Tyhjä vihko odottaa sanoja sen täytteeksi.

Kouluaikoinani harjoittelin esitelmien pitämistä kotona. Näin ne eivät tuntuneet enää niin jännittäviltä esittää sitten koulussa, vaikka jännitin niitä silti. Jos sain vain valita aiheen rauhassa, miettiä, kirjoittaa ja suunnitella sitä huolella sekä ennen kaikkea harjoitella sen pitämistä, puheiden ja esitelmien pitäminen oli mielestä ihan miellyttävää. Jopa ihan mukavaa.

Muistan puheeni ”en keksinyt mitään aihetta” olleen melko lailla vain kuvaus siitä, kun yritin keksiä aiheitta ja hakea ideoita kirjastosta ja kävelemällä eri paikoissa. Puheeni sai muistaakseni opettajalta ihan hyvän vastaanoton, eikä aiheeni kuulemma ollut ennen kuulumaton. Hän kuuli puheita samasta aiheesta, eli aiheettomuudesta, aina silloin tällöin.

Onko se sitten niin vakavaa? Jos puheessakin, ihan puhetta pitäessäkin, aiheettomuus on ihan suvaittukin asia, voisiko se olla sitä myös kirjoittamisessa?

Puheen loppuessa tulee hiljaisuus

Puheessa ymmärrän, että jos ei keksi mitään sanottavaa, tulee hiljaisuus. Sen voi tulkita kanssa keskustelijan kanssa sitten niin kuin parhaakseen näkee. Ystävän kanssa siitä tuskin on haittaa, enkä tiedä, pitävätkö ihmiset sitä vaivaannuttavana tuntemattomien kanssakaan.

Suomalaisessa kulttuurissa tuntuu olevan ihan tavallista ja sallittuakin olla vain hiljaa. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei edes säästä, silloin ei tarvitse sanoa mitään. Harva ihminen kuitenkaan nauttii jonninjoutavasta ja väkisin ylläpidetystä keskustelusta.

Entä jos sanoja ei synny kirjoittaessa?

Mutta entä kirjoittamisessa? Entä jos mitään sanoja ei vain synny? Jokainen meistä suhtautuu siihen varmaan eri tavalla. Joku voi kokea suurta ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta, toinen voi nauttia tyhjyyden tuomasta vapaa-ajasta. Välimuotoja on toki niin monta kuin kirjoittajaakin, ja joskus kokemus vaihtelee varmasti päivänkin mukaan.

Pidän kirjoittamisesta juuri siitä syystä, että aina voi kirjoittaa. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Niin kuin tälläkin hetkellä. Ei minulla ole mitään sanottavaa, mutta kun alan kirjoittaa, jotenkin ajatukset alkavat vain soljua ja sanoja syntyy. Ei tietenkään aina, eikä edes jokainen kerta. Joskus on ihan hyvä vain pitää taukoa ja ottaa etäisyyttä kirjoittamiseen. Mutta joskus, useimmiten, se kuitenkin onnistuu.

En ajattele, että kaikki tuottamani tekstit olisivat hyviä ja laadukkaita, mutta ei se olekaan sen tarkoitus. Välillä sitä vain haluaa kirjoittaa ylös omia ajatuksiaan ja tunteitaan, niin vähäpätöisiltä kun ne omassa päässä voivat kuulostaakin. Mutta jotenkin kirjoittaminen tuntuu saavan epäselviinkin ajatuksiin jotain konkreettisuutta, ja tunteet tulevat kohdatuiksi, ehkä jopa käsitellyiksi.

Kirjoittaminen on minulle tapa selvittää ja selventää ajatuksiani. Jotenkin ne mielen syttyrät tuntuvat aukenevan, kun niitä ajatuksia ja tunteita kutsuu niille tarkoitetuilla nimillä ja antaa niiden tulla vain sellaisenaan ulos paperille tai tietokoneen ruudulle. Sen enempää niitä rajoittamatta.

Rakas päiväkirja

Kirjoitan ajatuksiani myös ihan päiväkirjaan, edelleenkin. Lapsena en ollut siinä kovin ahkera, enkä oikein vieläkään ole. Mutta kun istuu alas, jättää kaiken muun ulkopuolelle, ottaa vain muistikirjan tai vaikka ruutuvihkon käteen ja kirjoittaa, jos ei mitään muuta, niin päivämäärän sivun yläreunaan. Sitä kun katsoo hetken ja miettii, mitä tänään on tullut tehtyä, jotain ajatuksia tulee yleensä siinä kohtaa mieleen.

Joskus kirjoittaessani päiväkirjaan alan muistella mitä menneisyydessä on tapahtunut tai huolestun tulevasta. Mutta se ei haittaa, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa ylös, jos siltä ei tunnu. Useasti tosin nekin asiat, varsinkin huolet tulevaisuudesta, rauhoittuvat, kun ne kirjoittaa vain ylös. Ihan vaikka ilman mitään ratkaisua, sellaisina kuin ne ovat. Joskus vain riittää, että kirjoittaa.

Mitä teet silloin, kun tuntuu, ettei kirjoittaessa sanoja vain synny?
Oletko kokeillut silti vain kirjoittaa ja katsonut, mitä siitä on seurannut?