Jos runot eivät kosketa, enkö vain ymmärrä niitä?

Olen miettinyt, mikseivät runot monestikaan kosketa minua. En muista montaa runoa, joka olisi edes jäänyt myöhemmin mieleeni. En silti koe, että runot olisivat missään nimessä huono tai tylsä asia. Ehkä en vain ymmärrä niitä.

Aloita kirjoittaminen runoista

Joskus olen kuullut sanottavan, että kirjoitusharrastus kannattaa aloittaa runoista. En enää muista, mistä kuulin tämän, mutta lausahdus taisi perustua ajatukseen, että runojen kirjoittaminen vaatii tiivistämisen taitoa. En tiedä, onko liian runsaasti kirjoittaminen yleinenkin aloittelevien kirjoittajien ongelma, mutta ymmärsin, mitä ajatuksella haetaan takaa. Joskus on sanan kauneutta, että osaa sanoa isoja asioita vain muutamilla sanoilla.

Runoja on tyylilajiltaan varmasti monenlaisia, eivätkä ne kaikki ole minulle mitenkään erityisen tuttuja. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, minusta tuntuu, etten aina vain ihan ymmärrä runojen päälle. En tiedä, onko kyse siitä, etten oikein osaa hahmottaa niitä, vai enkö saa kiinni siitä syvästä tunteesta, joka runoihin sisältyy. Välillä mietin, riittääkö ymmärrykseni näin hienojen sanayhdistelmien ja kuvailujen yhdistämiseen.

Runojen kirjoittaminen alkaa itselläni monesti tyhjästä ruutupaperista.

Ehkei se ole kuitenkaan ymmärryksestäni kiinni. Ehkä en vain ole löytänyt vielä runoja, jotka saisivat sydämeni sykähtämään. Runoja riittää niin paljon, niin monelta eri vuosisadalta ja niin monen eri ihmisen kirjoittamana, että en usko, etteikö yksikään runo minua liikuttaisi. Kyse on enemmänkin ehkä siitä, etten ole niin perehtynyt runouteen. Kouluaikojen jälkeen olen tainnut lukea peräti kolme runokokoelmaan. Ainoastaan.

Mutta joskus elämä pääsee myös yllättämään. Katsellessani viime syksyn Sanojen Salo -festivaalin esitystä, jossa runonlausunta yhdistettiin ambientjazziin ja teatteriin, jotain sisälläni sykähti. En tiedä, oliko se itse runo vai se kaikkien eri taiteenlajien yhdistelmä, mutta se toimi. Se oli pääasia. Joten ehkä olenkin löytänyt oman tapani nauttia runouden maailmasta. Tai ainakin päässyt maistamaan siitä pienen palasen.

Omien runojen kirjoittaminen

Runojen kirjoittamisesta muistan kouluajoiltani sen, että runon piti aina päättyä loppusointuun eli riimiin, esimerkiksi kuulee – luulee, antaa – kantaa. En tosin yhtään muista, oliko tämä ajatus opettajani vai ihan omani. Joka tapauksessa kirjoittamani runot olivat aina loppusointuisia, jolloin se loi niistä usein melko toisteisia. Mutta kun asiaa miettii nyt vanhempana, ehkä oli ylipäätään tärkeämpää, että edes kirjoitin runoja.

Aloitin kirjoittaa runoja joskus yläkoulu aikoihin, muistaakseni heti seiskaluokalla. Ne eivät olleet pitkiä runoja, mutta suuria teini-iän tunneryöppyjä sitäkin enemmän täynnä. Joskus ne olivat henkilökohtaisesti osoitettu jollekin tietylle henkilölle, joskus ne olivat epämääräisten tunteiden purkamista. Taisin niistä jopa jonkun julkaista sen ajan nuorten suosiossa olleessa IRC-galleriassa.

Huoneeni nurkkaan -runo. Kirjoitin arviolta 13-14 -vuotiaana.

Sittemmin aikuisiällä runojen kirjoittaminen loppui lähes tyystin. Kirjoitin vain ihan satunnaisen muutaman runon pitkällä, ehkä jopa kymmenen vuoden, ajalla. Nekään runot eivät kovin kummoisia olleet, taisivat lähinnä olla rakkausrunoja, joita kirjoittelin mielitietylleni.

Runojen pariin palasin kunnolla vasta jokunen aika sitten. Kirjoitin niitä ahkerasti elämänvaiheessa, joka tuntui raskaalta. Runoja syntyi, osa tuli kuin itsestään ja osaa hioin ja hioin useampaankin kertaan. Sitten se tyssäsi taas täysin, enkä oikein tiedä edelleenkään, miksi.

Runot apuna tunteiden purkamisessa

Olen pitänyt itseäni ”en niin hyvänä” kirjoittamaan runoja, enkä muista, sainko niistä erityisesti mitään hyvää palautettakaan kouluaikoinani. Uskon tämän olevan yksi syy, miksi niiden pariin tuntuu välillä niin vaikealta palata. Vaikka ne ovat vain omia ajatuksiani ja tunteitani, melko rehellisestikin paperille tuotettuina, alan myöhemmin arvioida niitä todella kriittisin silmin.

Ehkä tämä heijastaa sitä tunnetta, etten ymmärrä runoja. Ehkä en koe olevani tarpeeksi hyvä kirjoittamaan runoja, koska omani eivät ole jotain, mitä jollain muulla on. Ehkä ajatus on kieltämättä hieman hassu. En edelleenkään sano, että olisin hyvä runoilija, mutta onko sillä merkitystä. Mitä sillä on väliä, vaikka joku toinen olisikin parempi runoilemaan kuin minä?

Minulle runojen kirjoittaminen on tapa purkaa omia ajatuksiani ja tunteitani. Niiden kautta voin käsitellä vaikeita ja surullisia asioita, jopa traumoja. Mutta myös ilon ja onnen aiheita. En ehkä pidä kirjoittamiani säkeitä mitenkään rikkaina tai erityisesti ajatuksia herättävänä. Mutta se ei ole minulle runoissani tarkoituskaan. Minulle riittää se, että voin itse käsitellä sen kautta tunteitani ja ajatuksiani. Ja niiden kirjoittaminen on joskus jopa hauskaa.

Tuntuuko sinustakin, ettet aina ymmärrä runojen päälle vai ovatko ne sinulle useinkin selkeitä?

Kirjoitatko itse runoja?