Novellit ja pahin viholliseni

Novellien kirjoittaminen on välillä hankalaa. Joskus teksti soljuu eteenpäin, melkein kuin itsestään, ja joskus se vain töksähtää paikalleen eikä suostu liikkumaan. Välillä tuntuu, ettei tarinan pariin meinaa millään olla palaamatta, ja välillä taas tuntuu, että tekstin korjaamista ja hiomista välttelee melkein viimeiseen asti. Jokaisella novellilla tuntuu olevan omat vaiheensa ja haasteensa. Oma tapa kirjoittaakin tuntuu olevan välillä hukassa.

Kaksi tapaa kirjoittaa novellia

Ensimmäisiä novellejani kirjoittaessani huomasin kirjoittavani todella suppeasti. Olin suunnitellut tarinaa mielessäni ja paperille jonkun verran etukäteen, kuitenkin vain hyvin laihan rungon verran. Aloittaessani kirjoittaa tarina vain tuntui etenevän sitä mukaan, mitä enemmän sitä kirjoitin, ja asiat tuntuivat loksahtavan paikoilleen kuin itsestään. Myöhemmin tekstiä lukiessani huomasin kuitenkin, että melkein puolet asioista jäivät vain päähäni eivätkä tulleet kirjatuksi laisinkaan tietokoneen ruudulle. Tarina siis eteni huimaa vauhtia ilman sen suurempia yksityiskohtia.

Huomasin kuitenkin pitäväni tästä tavasta kirjoittaa. Ensin sitä kirjoittaa tarinaan tavallaan luurangon, johon lisäilee lihaa ja muita sisuskaluja myöhemmin niin, että lopulta muodostuu kokonainen ihminen. Ehkä hieman groteski tapa ajatella, mutta itse pidän siitä. Kauniimpi ilmaisu voisi olla vaikkapa lehdetön puu, johon lisää lehtiä pikkuhiljaa niin, että lopuksi puu on lehdistä runsas ja sen lisäksi siinä asuu lintuperhe. Tapa kirjoittaa on joka tapauksessa samanlainen, halusi sen ajatella millä tavalla itse parhaakseen näkee.

Luonnostelen novelleja monesti ihan vain ruutuvihkoon.

Kokeilin myös toista tapaa kirjoittaa novellia. Ensimmäisenä mielessäni oli novellin aivan alku, ihan vain kaksi ensimmäistä riviä. Kirjoitin ne eteeni ja lähdin siitä kirjoittamaan tarinaa. Tarina etenikin yllättävän hyvin ja mielenkiinnolla seurasin, mihin se olisi etenemässä. Kirjoitettuani jonkin aikaa ja käytyäni tekstiä myöhemmin läpi huomasin harmikseni, että teksti tahtoi poukkoilla miten sattui. Ideoita ja yksityiskohtia tarinaan oli tullut enemmän kuin tarpeeksi.

Pidin tätä tapaa kirjoittaa jopa hieman turhauttavana. En tiedä, johtuiko se siitä, etten ollut suunnitellut tarinaa mitenkään etukäteen vai siitä, ettei tarina itsessään ollut niin toimiva. Huomasin joutuvani jatkuvasti korjailemaan kirjoitustani, niin sen tyyliä kuin ihan virheitäkin. Yksi idea oli saattanut muuttua tyystin toiseksi kahdeksan sivua myöhemmin, enkä ollut edes huomannut kirjoittaessani sitä. Hauskaa, miten pieniä virheitä sitä itsekin tekee omaan novelliinsa, vaikka luulisin tuntevani sen paremmin kuin hyvin. Itsehän sen koko maailman ja ne ihmiset on sinne luonut.

Epävarmuus on normaalia

Kirjoitustyylejä on varmasti muitakin erilaisia. Olen itse lähtenyt kokeilemaan vain kirjoittamista eri tavoilla, ilman sen tarkempaa perehtymistä asiaan. Se, miten olen lähtenyt liikkeelle, on ollut kiinni siitä, minkälainen tunne minulla tulevasta novellista on. Olen kirjoittanut omien tuntemuksieni mukaan. Ja joskus on ollut ihan vain kyse siitäkin, että on ollut kuin vain pakko päästä kirjoittamaan.

Haen ehkä myös vielä omaa tapaani kirjoittaa. Ehkä sen lisäksi omaa tyyliäni, mutta se, miten aloitan tai luon tai suunnittelen tarinaa, tuntuu vaihtelevan vielä jonkin verran. Ehkä se onkin minun tapani oppia: kokeilla vähän kaikenlaista ja ihmetellä, miten tämä toimii tai miten se ei toimi. Uskon kyllä löytäväni oman tapani kirjoittaa, kunhan harjoittelen säännöllisesti ja vain yksinkertaisesti jatkan kirjoittamista.

Välillä sitä sortuu kuitenkin ajatuksissaan epävarmuuteen ja itsensä soimaamiseen: ”Miten voin olla näin huono kirjoittamaan? Ei tästä tule yhtään mitään.” Kaikenlainen epävarmuus on ihan normaalia. Tiedän olevani liian ankara itselleni, itsesyytöksiä ja epäilyjä satelee niskaani harva se päivä. Joskus olen kuullut sanottavan, että ihminen voi olla itse itsensä pahin vihollisensa. Tuntuu, että minulla on juuri näin. Omat heikot kohtansa tietää, välillä vähän liiankin hyvin, ja käy armottomasti niiden kimppuun. Myötätuntoa itseään kohtaa olisi hyvä osata ja sitä pitäisikin säännöllisesti harjoitella. Itselläni siinä löytyy vielä työnsarkaa.

Nopeasti valmista, vai eikö?

En ole kokenut ainakaan vielä tyhjän paperin ongelmaa, sillä minulla on useita ideoita novellien aiheista tai tarinoista. Olen kirjannut näitä ylös muistiin, ja välillä palaan mielenkiinnosta selailemaan niitä ja tunnustelen, mitä ajatuksia ne milloinkin herättävät. Ideat eivät ole mitenkään kummoisia, monesti yhden tai parin lauseen mittaisia, mutta tiedän, että sieltä voin valita heti seuraavaan novelliin idean, kun saan edellisen valmiiksi.

Ehkä yksi ongelma itselläni on myös se, että haluaisin saada paljon valmiiksi ja samalla koen huonoa omatuntoa, kun en saa. Olen aika malttamaton luonteeltani, ainakin kirjoittamisen suhteen, ja haluaisin vain saada kaikki ideani kirjoitettua valmiiksi tarinoiksi. Tämä tietenkin tulee viemään aikaa, ja siinähän se maltti meinaakin loppua. Kun haluaisi jo, että olisi valmista.

En koskaan kuitenkaan ole ajatellut, että kirjoittaminen olisi ”kaikki tänne heti nyt” – ajattelua, mihin ehkä nykyaikana helposti törmää. Monien asioiden nopeutuminen saa ihmiset malttamattomiksi ja ajatellaan, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti tai ainakin melkein heti. Niin myös kirjoittamisen.

Nykyajan nopeudesta onkin vaikea joskus irrottautua tähän hitaaseen, mutta rutiininomaiseen tekemiseen. Kirjoittaminen etenee vaiheittain, omalla painollaan, vähitellen hitaasti tai välillä huimaakin vauhtia. Pitäisi vain osata antaa aikaa itselleen kehittyä kirjoittajana ja samalla antaa aikaa tarinallekin kehittyä. Ja osata olla siinä samalla armollinen itselleen. Mutta kaikkea voi onneksi oppia.

Kirjoitatko novelleja?

Oletko kokeillut erilaisia tyylejä kirjoittaa, ja mitä olet pitänyt niistä?