Voiko runoja oppia ymmärtämään?

Pohdin aikaisemmassa blogipostauksessani sitä, mikseivät runot kosketa minua. Mietin paljon asiaa postaukseni julkaisun jälkeen. Ehkä tosiaan kyse on siitä, etten ymmärrä runoja. Ehkä en vain saa kiinni siitä, mikä tekee joskus niin koukeroisesta ja maalailevasta sanailusta niin hienoa tai kaunista. Vai tarvitseeko minun edes saada siitä kiinni? Miten voin oppia ymmärtämään runoja?

Klassisesta musiikista runouteen

Edellä mainitsemaani kysymystä olen miettinyt jo jonkin aikaa. Haluaisin oppia ja pystyä havaitsemaan kielen pienimmätkin sävyt ja hienovaraisimmat ilmaukset. Ja ymmärtää, mitä niillä tarkoitetaan. Ehkä alkuun ei tarvitsisi oppia kaikkea, mutta edes vähän enemmän. Mutta miten sitä voi oppia?

Mietin aikaani ennen musiikkiopintojani. Klassinen musiikki oli minulle toki tuttua koulun musiikkitunneilta, joissa aiheitta sivuttiin nopeasti ohimennen. Taidettiin jopa kuunnella jokin kappale Mozartilta ja Beethovenilta. En silti koskaan kuunnellut klassista musiikkia, en ainakaan vapaaehtoisesti. Se tuntui nuoresta minusta kummalliselta, jopa raskaalta kuunnella. Tuntui, että ääniä oli vain liikaa yhtä aikaa, enkä saanut oikein mistään kiinni.

Asia muuttui tyystin aikuisena opiskelujeni myötä. Opin tunnistamaan eri kappaleita, niiden säveltäjiä ja eri aikakausia. Opin niiden erityispiirteitä ja ominaisuuksia, joita ei radion valtavirta musiikissa koskaan kuullut. Mutta korvani tottuessa klassiseen musiikkiin, aloin vähitellen nauttia siitä. Nautin sen runsaudesta ja monimuotoisuudesta, monipuolisuudesta ja yllättävistä muutoksista. Löysin ne omat lempikappaleeni ja suosikkisäveltäjäni. Nyt toivoisin ehkä saman käyvän myös runouden suhteen.

Vaikka klassisen musiikin opiskelu auttoi minua hahmottamaan sitä musiikkia paremmin, en jotenkaan runoudessa osannut hyödyntää tätä ajatusta. Tiedän kyllä, että runoudessakin on omat tyylinsä ja keinonsa, joita voisi opiskella kirjoista tai kursseilla. Ja uskon tähän vielä joku päivä ryhtyväni. Jostain kumman syystä sain vain päähäni, että oppisin runoja parhaiten niitä itse kirjoittamalla.

Voiko kirjoittamalla oppia ymmärtämään runoja?

Palasin pitkästä aikaa takaisin runojen kirjoittamisen ääreen. Lueskelin vanhoja runojani läpi ja naurahdin jopa muutamalle ”ei niin onnistuneelle”. En nauranut pahuuttani, olin jopa positiivisesti yllättynyt. Minusta nimittäin tuntui, että sillä hetkellä pystyisin kirjoittamaan parempiakin runoja.

Kirjoitin erilaisia runoja ja yritin välillä lähestyä niitä eri tavoilla. Yritin miettiä päässäni hienon kuuloisia säkeitä ja sanojen sointia. Mietiskelin sanoja mielessäni, vaihtelin niiden paikkoja ja katsoin, saisinko siihen aikaan haluamaani muutosta. Halusin kirjoittaa runoja, joissa olisi kauniisti kerrottu jokin syvällisempi merkitys. Opetella käyttämään kieltä rikkaasti.

Halusin myös yrittää käyttää huumorin keinoja. Kirjoittaa vain jotain kevyttä ja toivottavasti vielä hauskaakin. Tämä oli ehkä vaikeampaa, huumoria kun on niin erilaista. Mutta pidin tästä kokeilusta. Ehkä huomasin, ettei runojen tarvitse aina olla niin vakavia, vaikka aihekin voisi olla sellainen. Runoista voi nauttia myös kevyestikin.

Minusta tuntui, että tämä kokeiluni olisi ainakin jossain määrin avannut silmiäni runoudelle uudestaan. Näin sitä omissa rustailuissani, niiden muutoksessa ja kehityksessä. Mutta niin myös muidenkin runoissa. Lainasin kirjastosta kaksi runokirjaa, jotka molemmat olivat Runo-Kaarinan kilpailun voittajia, mutta runokokoelmina niin tyystin erilaisia.

Kaksi voittajakokoelmaa

Ensimmäisenä luin Jenni Haukion Paitasi on pujahtanut ylleni (Savukeidas Kustannus, 2012), joka oli Runo-Kaarina voittaja vuodelta 1999. Haukion kieli oli minulle hieman haastavaa. En ymmärtänyt kaikkien runojen merkitystä tai ajatusta ja niistä, joista tunnuin sen ymmärtävän, pelkäsin ymmärtäneeni sen jotenkin väärin.

En voi silti kieltää, ettei runoissa olisi ollut hauras, kevyt ja jopa haikea tunnelma. Vaikka asiasta en välttämättä saanutkaan kiinni, niin tuntui, että tunnelmasta sain. Useampi Haukion runosta käsitteli kaunista maisemaa, järveä, peltoa, ja sen tuomaa kaipuuta johonkin, ehkä nuoruuteen ja sen viattomuuteen. Tuntui, ettei itse asialla ollut edes niin väliä, mutta sen herättämällä tunteella sitäkin enemmän.

Mirkka Salo: Olen niinkuin Pierrot ja Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni.

Toinen runokokoelma oli Olen niinkuin Pierrot (Kaarinan kaupunki, 1998), jonka on kirjoittanut kokoelman ilmestymisvuonna voittanut Mirkka Salo. Jo ensimmäiset runot tempaisivat minut mukaansa. Ne olivat tunteikkaita, täynnä pettymyksiä ja jopa menneisyyden kaunaa, mutta myös hyvin suorasanaisia.

Ymmärsin, mistä runoissa oli kysymys, tai en ainakaan uskonut, että olisin mennyt siinä pahasti metsään. Sain niistä kipeistä tunteista kiinni, jota nuori tyttö on käynyt läpi herkän murrosiän kynnyksellä, josta kirjoittaja on kertonut runokokoelmansa kertovankin. Osasta tunnistin jopa itseäni. Mutta uskoin ennen kaikkea tämän suorasanaisuuden vaikuttavan minuun. Tunsin ymmärtäväni näitä runoja.

Opinko siis ymmärtämään runoja?

Haluaisin ainakin uskoa niin. En ehkä ymmärrä vieläkään niin paljon kuin voisin, mutta minusta tuntuu, että pääsin tässä asiassa hyvään alkuun. Opin myös, että ehkä vain yksinkertaisesti pidän yksinkertaisemmasta, suorasanaisesta tyylistä lukea runoja. Ja kirjoittaakin. Usean yrityksen jälkeen huomasin itselleni olleen luontevampi tapa kirjoittaa asiat niin, no, melko suoraan. Käytän toki itsekin epäsuoria ilmauksia, mutta ne harvoin jäävät monitulkintaisiksi tai liian monimutkaisiksi.

Ehkäpä kyse voisi olla myös makuasiasta? Toiset tykkäävät klassisesta musiikista, toiset jostain muusta, eikä siinä ole mitään vikaa. Ehkä ennen ajattelin olevani jotenkin huonompi, kun en näitä hienoja ja mutkikkaita runoja oikein ymmärtänyt. Nyt en ajattele enää niin. Jokainen tutustuu runouden maailmaan omaa polkuaan pitkin, ja erilaisten väylien kautta. Aina kun voi oppia jotain lisää ja uutta.

Ehkä minäkin voin näitä monimuotoisia ja mutkikkaitakin runoja vielä oppia ymmärtämään, ehkä jopa liikuttuakin niistä. Ehkä sen aika tulee vain joskus myöhemmin. Ehkä joskus menee jopa vuosia, ennen kuin voi jotain uutta asiaa ymmärtää, sisäistää jotenkin eri tavalla. Ehkä sitä löytää itsensä jonkin uuden ääreltä, joskus yllättävästikin. Niin kuin kävi minun musiikkimaullenikin.

Minkälaisia runoja tykkäät lukea?

Onko mieltymyksesi muuttunut ajan saatossa?