Kauhutarinasta todeksi: Kuokkamummo

Jokainen meistä on varmaan lapsuudessaan kuullut yhden jos toisenkin kauhutarinan. Jotkin niistä voivat olla etäisiä, jossain kaukana tapahtuneita mystisiä sattumia tai jopa kokonaan keksittyjä. Jotkin tarinoista voivat olla kuitenkin paikallisia. Niin minunkin lapsuudessani oli.

Kaupunkilegendasta todelliseksi kauhuksi

Ohiajava myrkynvihreä pakettiauto, jonka maalipinta oli jo kulunut eikä muutamalta lommoltakaan ole voitu välttyä. Vanha mies ja nainen ajavat autoa pimenneillä teillä vaimeiden katulamppujen valossa. Houkuttelevat lapsia makeisilla kyytiin, astumaan auton perään. Ja sitten vanhukset vievät lapset mennessään.

Tämä kauhutarina oli minun lapsuudestani. Minun on kuitenkin vaikea uskoa sen paikkansapitävyyttä. Todennäköisesti kyseessä on vain kaksi vanhusta, jotka tykkäävät ajaa vanhalla ränsistyneellä autollaan mukavassa illan ruuhkattomuudessa. Olen nähnyt tuon auton kaksi kertaa. En voi silti kieltää, etteikö sen näkeminen saanut kylmiä väreitä kulkemaan selkääni pitkin.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tämänkaltaisesta kauhutarinasta on kyse myös Marko Hautalan kirjassa Kuokkamummo (Tammi, 2014). Kirjassa alussa nuoret kokoontuvat kerrostalon kellariin, jossa naamiokasvoinen aikuinen kertoo heille satua Kuokkamummosta. Kellarin ulkopuolella Kuokkamummosta ei saa puhua, varsinkaan aikuisille. Muuten seuraa rangaistus. Eikä rangaistus ole vain uhkaus, vaan todellinen keino hallita nuoria.

”Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.

Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.”

- Kuokkamummo

 

Samuel palaa vanhoihin lapsuusmaisemiinsa Suvilahteen isänsä kuoleman jälkeen. Tyhjä asunto ja sieltä löytynyt videokamera nostavat kuitenkin kipeät teiniajan muistot pintaan. Julia esiintyy itsevarmasti kamerasta löytyvällä videolla, eikä Samuel saa enää nuoruuden rakkauttaan mielestään. Mutta isä on poissa. Ja niin on Juliakin. Kammottavat muistikuvat Bondorffien huvilasta hivuttautuvat muiden muistojen mukana vähitellen takaisin Samuelin elämään.

Maisa palaa Suvilahteen kaikkea muuta kuin innostuneena. Kutkuttava jymyjuttu olisi saatava, ja sen Maisa aikoo Kuokkamummosta tehdä. Vielä kun hän onnistuisi vakuuttamaan Pasin tästä kulttitoiminnasta. Nuoruudesta tuttu Bondorffien autioitunut huvila kummittelee edelleen myös Maisan mielessä. Miten hän olisikaan voinut sen unohtaa.

” ”Ei ole”, Maisa vastasi, ”jos se on jatkunut 80-luvulta saakka. Ehkä jo ennen sitä. Sä tiedät urbaanilegendan ennusteen.”

”Maksimi kaksi sukupolvea”, Pasi sanoi.

”Mutta tämä juttu…”

Maisa naputti mp3-soitinta etusormellaan, vaikkei Pasi sitä tietenkään nähnyt. ”Se ei ole hävinnyt. Se ei ole edes hiipunut. Päinvastoin.” ”

- Kuokkamummo

Useat kertojat eri aikakausissa

Samuelin ja Maisan kautta juoni etenee kiinnostavasti eteenpäin, vaikka välillä muutkin tarinan henkilöt pääsevät ääneen. Kirjassa seurataan kuitenkin peräti kolmea eri ajanjaksoa, mikä teki juonen seuraamisesta paikoitellen hieman haastavaa. Välillä joudun selailemaan sivuja taaksepäin varmistaakseni, mihin edellinen aikakatkelma olikaan päättynyt.

Loppua kohti kaikki tapahtumat kootaan kuitenkin luontevasti yhteen. Kuokkamummon tarina on kiehtova ja erityistä jännitystä luo todellisuuden ja tarun sekoittuminen. Mietin vain, olisiko juonen voinut silti kertoa jollakin toisellakin tavalla. Huomasin kirjasta tehdyn selkokirjaversion, jossa tarinan rakennetta oli muokattu selkeämmäksi. Ehkä se olisi toiminut varsinaisessakin kirjassa.

Samankaltaisuutta Itsevalaisevat kanssa

En voinut olla kiinnittämättä huomiota Hautalan Kuokkamummon ja Itsevalaisevat kirjojen samankaltaisuuteen. Molemmissa kirjoissa esiintyvät henkilöt muistuttavat toisiaan yllättävän paljon: isä, joka etsii vastauksia kysymyksiin; yksineläjä nainen, joka tutkii uskonlahkoa; epävarma teinipoika, joka tutustuu rohkeaan tyttöön; ja tämä rohkea tyttö, joka saattaa pojan ongelmiin.

Ehkä henkilöiden samankaltaisuus johtuu myös siitä, ettei Hautala kuvaile heitä kovin tarkasti. Tällöin henkilöhahmoista luotava kuva jää enemmän lukijan harteille. Voi olla, että vain oma mieleni on luonut niistä melko samanlaiset keskenään.

Uskon kuitenkin, että kyseessä on enemmänkin tyyliseikka. Moniulotteiset ja värikkäät hahmot eivät ehkä vain kuulu Hautalan tapaan kirjoittaa. Riittää, kun tarina kulkee mielenkiintoisesti ja jouhevasti eteenpäin. Ja siinä kirjailija on omimmillaan.

Yksittäisinä teoksina Kuokkamummo ja Itsevalaisevat ovat varsin viihdyttäviä ja kiinnostavia kirjoja, mutta näitä ei ehkä vain kannata lukea liian peräkkäin. Voi toki olla, etteivät nämä samankaltaisuudet häiritse jotakin samalla tavalla kuin minua. Kyse on kuitenkin melko pienestä harmista. Tärkeämpää on, että tarinan jännitys kiehtoo ja kauhistuttaa lukijaa samaan aikaan. Ja pitää tiukassa otteessaan.

Oletko huomannut kirjailijoiden toistavan joitain asioita kirjoissaan?

Häiritseekö se sinua?